Kiire tuntuu olevan yhä useammalle meistä niin jokapäiväistä, ettei sen läsnäoloa edes huomaa. Muutaman minuutin odotus kaupan kassajonossa tai ratikkapysäkillä saa vasemman jalan vipattamaan levottomasti ja ihmiset vilkuilemaan kellojaan. Lounaspalaveri on oiva tapa ehtiä ruokailla työpäivän lomassa. Eräs tuttava puolestaan valitteli ammattikirjallisuuteen perehtymisen vaihtuneen hyvän aikaa sitten tiiviiden taustamuistioiden pikalukuun.

Vasta rauhallisemman hetken koittaessa huomaa hoppuilun poissaolon. Kuuden tunnin junamatka työkeikalle Ouluun oli oiva tilaisuus hengähtää ja syventyä kiinnostavaan, kauan laukussa mukana kulkeneeseen kirjaan. Pendolinossa kun ei – tavallaan onneksi – ollut kannettavalla työskentelyn mahdollistavaa pistorasiaa jokaisella istuinpaikalla.  Luvassa oli siis rauhaisa lukuelämys ihanan hiljaisessa junassa irtomakeisia mutustellen.

Liekö kiireettömän kulkemisen innostus tarttunut hetkeksi junan kuljettajaankin, mutta syystä tai toisesta jollakin asemavälillä jäimme hiukkasen aikataulusta jälkeen. Näinpä juna pysähtyi isolla asemalla vain verraten lyhyeksi toviksi ja iäkästä äitiään vaunuun saattanut rouva jäi vahingossa kyytiin. Konduktöörin toruessa kiihtynyttä naista siitä, ettei tämä ollut kääntynyt junan henkilökunnan puoleen heti huomattuaan vaunun oven olleen lukossa, nainen puolustautui väittämällä, ettei ketään henkilökunnasta olisi ollut näköpiirissä. Väite osoittautui vääräksi, sillä konduktööri kertoi kävelleensä naista vastaan junan kapoisella käytävällä. ”No en minä nähnyt teitä”, nainen puuskahti. Niinpä niin. Oli vissiin liian kiire, tuumailin itsekseni.

Keskustelu verkkaisemman elämän puolesta ja kroonisen kiireen huonoista puolista on vilkastumassa. Vielä kun ihan oikeasti höllentäisimme aikataulujamme hiukkasen silläkin uhalla, että saamme aikaan vähän vähemmän. Saattaisimme ehtiä nähdä ja kuulla kaikenlaista mieltä ilahduttavaa, mikä kiirehtäessä menisi ohi silmien ja korvien.

Taru Savolainen
e2