Tieto on valtaa, mutta liika tieto lihottaa. Näin väitti ainakin Andrew Whitworth, Manchesterin yliopiston digitaalisen median, viestinnän ja opetuksen yksikön johtaja vieraillessaan Suomessa tammikuun alkupuolella.

Uutta tietoa valuu arkeemme niin internetistä, televisiosta, lehdistä kuin naapureiltakin. Valtavasta tietomäärästä voi tulla samanlainen olo kuin olisi syönyt jouluna tai juhannuksena liikaa kinkkua tai grillimakkaraa. Whitworthin mukaan infoähky on ”ylensyömistä”: ihminen ahnehtii enemmän kuin pystyy todellisuudessa sulattamaan. Jos siis nielemme kaiken meille syötetyn tiedon pureksimatta, kritiikittömästi, tuloksena on ähky.

Tieto on valtaa ja valta kuuluu kansalaisille. Näin on ainakin ideaalissa demokratiassa. Demokratiassa meillä on oikeus kokoontua ja ilmaista mielipiteemme. On arkipäivää, että tietoa tuottavat muutkin kuin suuret mediatalot; jokainen voi olla oman elämänsä journalisti vaikkapa bloggaamalla.  Myös tiedonlähteet ovat entistä julkisempia, haluttiin niin tai ei.

Wikileaks on tämän hetken äänekkäin globaalin, demokratian ja avoimuuden äänitorvi.  Wikileaksin toiminnan puolustamiselle löytyy monia hyviä perusteita: muun muassa kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki muistutti (HS 13.1.), että sananvapauden ja demokraattisen julkisuuden toteutumisen ehto on, että kansalaiset tietävät, mitä valtiolliset elimet tekevät ja miksi. Siksi viranomaisten asiakirjojen täytyy olla julkisia.

Omat sympatiani ovat Wikileaksin puolella. Kannatan avoimuutta, olen salailua vastaan. Mutta kuitenkin, miksi Wikileaks aiheuttaa minulle usein ähkyn? Esimerkiksi kehnomman medialukutaidon ympäristöissä Wikileaksin paljastukset ovat poliittisia taka-ajatuksia hautoville tehokas, kenties vaarallinenkin ase.

Wikileaks on herkkua, jota me avoimen demokratian kannattajat ahnehdimme ehkä enemmän kuin todellisuudessa pystymme sulattamaan. Ähkyyn on onneksi ilmainen hoitokeino: kritiikki.

Katariina Salmisalo
Hankesuunnittelija