Pelkkä vilkaisu eri maiden tiedotusvälineiden uutisointiin ja ennen kaikkea kommentointiin kertoo, kuinka herkkä asia on. Naapurimaassa kirjoitettiin suomalaisista eläkeläisjääkiekkoilijoista USA-ottelun jälkeen. Ei siitä, että Slovakia tiputti Ruotsin, mutta Suomen eläkeläispartio pudotti Slovakian.' Kyllhän me, mutku ne'. Sama ilmiö toistuu halki Euroopan.

Mutta pitääkö asioita ajatella halki? Talviolympialaiset ovat pohjoisen pallonpuoliskon alaa. Sitä ei  muuta muuksi se, että Australia sain Vancouverista kolme mitalia, joista kaksi kultaista. Kisoissa oli jaettavana yhteensä 258 mitalia eli 86 kultaa, hopeaa ja pronssia kutakin. Paljon oli jaossa, mutta arvometallit ovat kuitenkin niukkuushyödyke. Jospa jakoa ajatellaan muusta kuin kansallisesta näkökulmasta.

EU:n jäsenmaista mitaleita saivat viidentoista jäsenmaan urheilijat.  Yhteensä he nappasivat 111 mitalia eli 43 prosenttia kaikista mitaleista. Pohjois-Amerikka eli Yhdysvallat ja Kanada ylsi 63 mitalilla 24 prosenttiin.

Venäjän prosenttiosuus ei kerro talviurheilun suurvallasta. Kuuden prosentin mitaliosuudella se jää jälkeen yksittäisistä EU-maista Saksasta ja Itävallasta. Kiina ei menesty pitkälti yli miljardin asukkaan voimin sen paremmin - osuus vain neljä prosenttia.  Etelä-Korea päihitti myös Kiinan.

EU-alueelle tuli 86 kullasta 31, Pohjois-Amerikkaan meni 23. Hopeisia saimme 36, kun Atlantin toiselle puolelle riitti vain 22. Kotoinen arvometallimme pronssi jakautui 42 meille, kahdeksantoista heille.

Miksi tällaisia pitää laskea? EU on yhä enemmän laskennallisesti verrattavissa muuhun maailmaan. On oikaisua väittää, että EU:n bruttokansantuote on jotain. Oikein olisi sanoa, että jäsenmaiden yhteenlaskettu bkt on jotain. EU ei ole myöskään maailman suurin viejä, vaan jäsenmaat ovat sitä yhdessä. Yhä useammin EU:ta lasketaan yhteen.

Urheilu on kuitenkin niin kansallista, etten missään huomannut, että laskettaisiin yhteen myös mitalit eikä vain bkt:t ja vientiluvut. Samaan aikaan sekä ymmärrettävää että kuvaavaa. 1990-luvulla eräs komission virkamies törmäsi 15-kertaiseen (silloinen jäsenmäärä) betonimuuriin ehdotettuaan harkittavaksi yhteistä olympiajoukkuetta.

Vaikkei yhteistä joukkuetta olisikaan, voisi mitalit silti laskea yhteen. EU:n itsetunnon kannalta se olisi hyväksi verrattaessa pärjäämistä suhteessa Pohjois-Amerikkaan.  Pohjois-Amerikan, etenkin Yhdysvaltojen kyky kertoa onnistumisistaan, on kadehdittava. EU on ujo.

Kovissa nobeleissa - kemia, fysiikka, talous ja lääketiede - EU-maat yhteenlaskettunakaan eivät pärjää Yhdysvalloille. Jos asiaa katsotaan kansalaisen näkökulmasta, asetelma muuttuu. Kansalainen muistaa todennäköisesti joitakin olympiavoittajia, muttei Nobel-voittajien nimiä. Sekä Aasiassa että monin paikoin Pohjois-Amerikassa puhutaan 'eurooppalaisista'. Miksei Euroopassakin?

Suomalaiset urheilijat lajista riippumatta käyvät Euroopassa valmentautumassa - sekä ne, joilla on kotimaassa kaukaloita, mäkiä ja latuja että ne, joilla ei ole kourua. Me olemme riippuvaisia muista.
Talvet vaihtelevat.  Ilmastonmuutoksen aikana ei kannata puhaltaa yhteen hiileen, mutta EU voisi röyhistää rintaansa ranskalaisen mallin mukaan. Kiina, Japani ja Etelä-Korea ovat valtaamassa vähitellen paikkaansa.

Matka on pitkä. Kestänee yhtä kauan odottaa, että presidentti heiluttaa villisti EU:n lippua kisoissa kuin odottaa, että jäätanssissa on tyttö- ja poikapareja. Mutta silti Euroopalla pitää olla itsetunto.  Aasiassa ja Amerikoissa on Eurooppa, ei Suomi. You're from Europe?

Peter Ekholm