Uusi kirja valottaa yksinhuoltajuutta

Yksinhuoltajaperheet tarvitsevat uudenlaisia ratkaisuja tuekseen

Suomessa yksinhuoltajaäitien köyhyysriski on korkea ja heidän työllisyysasteensa on jäänyt merkittävästi alemmaksi kuin 1990-luvun vaihteessa. Yksinhuoltajien kulutuksessa painottuu välttämättömyys.

Yksinhuoltajien heikosta taloudellisesta asemasta huolimatta he ovat edelleen näkymätön ryhmä suomalaisessa perhe- ja sosiaalipolitiikassa. Edes sosiaaliturvan uudistusta miettivän SATA-komitean esityksissä yksinhuoltajaperheitä ei ole juurikaan otettu huomioon. 

Perhepoliittisia järjestelmiä tulisikin laajentaa siten, että ne tukisivat taloudellisesti yhteishuoltajuuden ja jaetun vanhemmuuden toteuttamista käytännössä.

Näin esitetään uunituoreessa yksinhuoltajuutta käsittelevässä kirjassa Yksinhuoltajuus Suomessa. Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella työskentelevien professori Katja Forssénin, dosentti Anita Haatajan ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Mia Hakovirran toimittaman ja Väestöliiton julkaiseman kirjan tavoitteena on luoda monipuolinen kuva yksinhuoltajuudesta Suomessa.

Yksinhuoltajuudesta ja siihen liittyvästä sosiaalipoliittisesta muutostarpeesta on maassamme kirjoitettu yllättävän vähän. Uudessa kirjassa yksinhuoltajuutta tarkastellaan laajasti mm. perhepolitiikan, köyhyyden, kulutuksen ja perheen toimivuuden näkökulmista. Kirjassa pohditaan myös, miten yksinhuoltajaperheiden tilannetta voitaisiin parantaa perhepolitiikkaa kehittämällä.

Edellisen laman maksumiehinä olivat pitkälle lapsiperheet. Lapsiperheköyhyys kolminkertaistui kymmenessä vuodessa. Kahden huoltajan perheiden tilanne on tällä hetkellä palautunut samankaltaiseksi kuin ennen lamaa ja vastaa pitkälti koko väestön tulojakaumaa.  Yksinhuoltajien köyhyys on sen sijaan paitsi yleistynyt myös syventynyt. Yksinhuoltajista alimpaan tuloviidennekseen sijoittuu yli kolmannes.

Köyhyys koskee erityisesti pienten lasten yksinhuoltajaäitejä. – Lasta jäädään hoitamaan kotiin suurin piirtein yhtä usein yhden kuin kahden vanhemman perheissä, mutta yksinhuoltajilta puuttuu muita äitejä useammin työsuhde, joka turvaisi paluun työhön. Osittain tämän takia yksinhuoltajaäideillä esiintyy pitkäaikaistyöttömyyttä muita useammin. Koulutus on myös monella jäänyt alemmalle tasolle kuin muilla äideillä, selvittää dosentti Anita Haataja.  

Vuodesta 1990 vuoteen 2000 pienten lasten yksinhuoltajaäitien työllisyysaste alentui yli kolmanneksella. 

– Työnteon arvostus oli kuitenkin edelleen korkea, joten selitykset yksinhuoltajaäitien voimakkaasti alentuneelle työllisyysasteelle liittyivät yleisemmin työmarkkinoiden ja pienten lasten hoitokäytäntöjen muutokseen, esittää professori Katja Forssén.

 Yksinhuoltajia ei ole huomioitu sosiaalipolitiikassa

Yksinhuoltajien heikosta taloudellisesta asemasta huolimatta yksinhuoltajat ovat edelleen näkymätön ryhmä suomalaisessa perhe- ja sosiaalipolitiikassa. Yksinhuoltajaksi tullaan tänä päivänä yhä useammin avoliitoista, joissa perheen talous, elatus- ja huoltosuhteet eivät useinkaan kehity yhtä vakaiksi kuin avioliitoissa – eikä tätä ole huomioitu perhepolitiikassa.

– SATA-komitean esitykset sisältävät paljon myönteisiä uudistuksia lapsiperheiden sosiaaliturvan kannalta, mutta yksinhuoltajaperheiden tilannetta ja muuttuvia perhesuhteita ei ole juurikaan otettu huomioon. Kun vanhemmat eivät elä yhdessä, heillä ei ole esimerkiksi mahdollisuutta jakaa perhevapaita eikä perhepoliittisia etuuksia niissäkään tapauksissa, joissa lasten hoidosta ja elatuksesta vastataan yhdessä, sanoo tutkijatohtori Mia Hakovirta.

Kirjan toimittajien mielestä se käytäntö, jossa kaksi erillään asuvaa vanhempaa osallistuu aktiivisesti lapsensa jokapäiväiseen elämään kantaen yhä tasasuhtaisemmin huolta lapsen arkisista asioista ja tarpeista, aiheuttaakin muutospaineita perhepolitiikalle.

Ruotsissa asumistuki on Suomea keskeisempi lasten kanssa asuvien vanhempien tukimuoto, jota myös etävanhemmat voivat saada. Ruotsissa tuetaan siis taloudellisilla keinoilla yhteishuoltajuuden ja jaetun vanhemmuuden toteuttamista käytännössä.  – Suomessa voitaisiin laajentaa perhepoliittisia järjestelmiä Ruotsin mallin suuntaan sillä tavalla, että ne tukisivat joko molemman vanhemman tai toisen vanhemman puuttuessa yksinhuoltajan muun läheisen ihmisen mahdollisuutta jakaa vastuuta hoivasta. Myös päivähoito-, koulu- ja muiden yhteiskunnallisten palvelujen tuen tarvetta tulisi arvioida yksinhuoltajien tarpeista käsin. Tavoitteena tulisi olla työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottaminen niin, ettei niistä aiheutuisi ristiriitoja yhdessä eikä erillään asuville vanhemmille ja että ne loisivat vanhemmille mahdollisuuden paitsi ylläpitää suhteita lapseen eron jälkeen myös jakaa vanhemmuuden arkea.

Kulutus suuntautuu välttämättömyyteen

Kirjasta käy ilmi, että yksinhuoltajien kulutuksesta piirtyy tulotasosta riippumatta omanlainen kuva, kun verrataan yksinhuoltajaperheiden kulutusta muihin lapsiperheisiin.  Asuminen on keskeisin yksinhuoltajien kulutusta kuvaava menoerä. Asuminen yhdessä elintarvikkeiden ja juomien kanssa muodostavatkin yli puolet yksinhuoltajien kokonaismenoista. Yksinhuoltajien kulutuksessa korostuvat siis välttämättömyydet. Sen sijaan lapsiin suunnattu kulttuuriin ja vapaa-aikaan liittyvä kulutus ei eronnut kovinkaan selvästi yhden ja kahden huoltajan perheiden kesken. Lasten kulutuksesta pyritäänkin tinkimään viimeiseksi.

Yksi tärkeimmistä lasten hyvinvointia eron jälkeen selittävistä tekijöistä on yhteyden säilyminen siihen vanhempaan, jonka luona lapsi ei asu. Vanhempien erotessa lapsi jää usein asumaan äidin kanssa ja tapaa isäänsä sovittujen tapaamiskäytäntöjen mukaan. Tutkimustulosten mukaan yli puolet isistä oli mukana lapsen arjessa myös vanhempien eron jälkeen. Kuitenkin noin viidennes isistä menettää yhteyden lapseen eron myötä. Isän perhetilanne selittää tapaamisia; jos isällä oli uusi puoliso tai yhteisiä lapsia uuden puolison kanssa, tapaamisia oli yleensä harvemmin kuin perheettömillä isillä. Toinen keskeinen tekijä tässä on vanhempien välinen yhteistyö ja sen toimivuus.

Yksinhuoltajaperheen toimivuudessa ei näyttäisi olevan suurempia ongelmia muihin perheisiin verrattuna - pikemminkin yksinhuoltajat olivat selvinneet perheen ongelmien ratkaisuissa ja perheenjäsenten vuorovaikutuksessa muita perheitä paremmin. Yksinhuoltajaperheissä ilmenevät ongelmat liittyivät vanhemmuuteen, erityisesti kasvatuksen haasteisiin. Kirjan mukaan yksinhuoltajat kokivat vanhemmuuden rankemmaksi kuin kahden huoltajan perheiden tai uusperheiden vanhemmat.

Yksinhuoltajuus Suomessa. Katja Forssén, Anita Haataja ja Mia Hakovirta (toim.). Väestöliitto, Helsinki 2009.

Lähde ja lisätietoja: http://www.vaestoliitto.fi/?x11011=27196