Charles Taylor, jota pidetään yhtenä merkittävänä yhteisöllisen etiikan korostajana, toteaa teoksessaan Autenttisuuden etiikka voivansa kyllä ajatella, että varpaiden huljuttaminen mudassa on tärkeintä ja merkittävintä mitä hän voi tehdä. Se, että muut tunnustaisivat asian merkittävyyden, onkin sitten toinen kysymys.

Aikamme eettinen perusratkaisu (kulttuuriamme leimaava ratkaisu) antaa yksilön mielipiteelle fundamentin aseman. Monet keskustelut voidaan lopettaa siihen, että "se on minun mielipiteeni". Jos sanoo toiselle "sinun mielipiteesi on väärä", se voi olla hauskaa tai perin loukkaavaa. Se on hauskaa siksi, että se rikkoo totuttua - sellaiseen huumori pitkälti perustuu. Totutun (kulttuurisen koodimme) mukaisesti henkilön x mielipide on aina oikea tai ainakin sillä on sellainen arvo, joten sitä ei voi sanoa vääräksi.

Henkilö, joka sanoo, että varpaiden huljuttelu mudassa on merkittävää, on siis oikeassa. Hän saattaa jopa vaatia yhteiskunnan tunnustusta toimintansa merkittävyydelle, koska hänen mielipiteensähän on oikea. Ehkä hän jopa lähestyy kulttuuriministeriä ja vaatii projektiavustusta varpaiden mutahuljuttelukulttuurin edistämiseksi.

Koska jokaisen mielipide on merkittävä ja toisaalta joudumme elämään toisten ihmisten kanssa, syntyy jännitteitä, jotka yhteiskunnan on ratkaistava. Käytännössä asia hoituu siten, että mielipiteet ohitetaan, ellei niillä ole riittävää voimaa vaikuttaa. Voimaa mielipiteelle voi saada olemalla osa vaikuttamisverkostoa tai sen vuoksi, että samanmielisiä on huomattavasti. Tai voimaa mielipiteelle voi saada käymällä yhteiskunnallista keskustelua, jossa mielipiteen "torppaaminen" täytyisi perustella. Jos mielipide sattuu olemaan riittävän "seksikäs" median myynti- tai näkyvyystavoitteisiin nähden, se saattaa johtaa siihen, että media alkaa puida perusteluja suuntaan tai toiseen. Käytännössä, jotta mielipide olisi merkittävä, se vaatii siis muiden ihmisten antamaa kannatusta ja/tai vakuuttavia perusteluja. Niinpä em. eettinen perusratkaisu on ongelmallinen.

Kauna on merkki moraalista. Toisin sanoen, ihmiset ovat vihaisia toisilleen silloin, kun nämä eivät noudata jotakin sääntöä, joka oletetaan voimassa olevaksi. Jos oletetaan voimassa olevaksi, että "minun mielipiteeni on arvokas, koska se on minun mielipiteeni", syntyy väistämättä kaunaa, jos tunnustusta kyseiselle mielipiteelle ei tulekaan. Luulenpa, että tällä on melkoinen vaikutus politiikkaan. Vaikkapa yliopistolta saatua tuoretta yhteiskunnallisen viisauden hybristä täynnä olevan ylioppilaan on joskus vaikea sopeutua ajatukseen, että hänenkin pitää viisaudestaan huolimatta hyväksyä se tosiasia, että merkittävyys tulee kollektiivisen prosessin kautta.

Tätä samaa juurta on puolueiden hyljeksiminen sillä perusteella, että "mikään puolue ei aja juuri minulle tärkeitä asioita" (44 % suomalaisista on tätä mieltä, katso Suomen demokratiaindikaattorit, s. 143, http://www.om.fi/35214.htm ). En tiedä millaiseen tulokseen tultaisiin, jos väitettä oikeasti tutkittaisiin hieman tarkemmin. Puolueet ovat kai vähintään ajavinaan sellaisia suomalaisillekin tärkeitä asioita kuin sukupuolten välinen tasa-arvo, taloudellinen kasvu / työllisyys, (sosiaalinen) oikeudenmukaisuus, yrittäjyys tai ilmastonmuutoksen torjunta. Ei ehkä pitäisi kuvitella, että muutama puolue pystyy ajamaan kaikkien suomalaisten kaikkia arvoja, varsinkaan kun puolueillekin toiset puolueet asettavat huomattavia reunaehtoja.

Lyhyesti sanoen, puoluetoiminnan kiinnostavuus kasvanee, kun hyväksytään, että kyllä vain, mikään puolue ei koskaan voi olla yhtä mieltä jokaisen (tai kenenkään) jäsenensä kanssa, eikä jäsenyys (tai mukanaolo) edes tarkoita koko agendan hyväksymistä, vaan keskustelun ja omien mielipiteiden ajamisen mahdollisuutta. Ja kun hyväksytään se, että omalla mielipiteellä ei käytännössä ole juuri merkitystä, ellei se kohtaa muiden ihmisten ajattelua. Ilmeisesti puolet suomalaisista kuitenkin on kiinnostuneita politiikasta (emt., s. 130), joten potentiaalia jonkinasteiseen osallistumiseen kuitenkin on. Joka viides vieläpä väittää keskustelevansa politiikasta päivittäin tai usein (emt., s. 73). Harmi, että kuvittelevat olevansa oikeassa vain siksi, että sattuvat olemaan jotakin mieltä.

Esimerkkejä siitä, että epäsuorasti on toimittu jokseenkin relativistisen eettisen käsityksen mukaan, löytyy myös. Uskonnonvapaus on esimerkki tästä. Yhteisesti on hyväksytty, että jokainen voi harjoittaa uskontoa. Siten ei laajasti erikseen keskustella, mitä uskontoja saa harjoittaa. Yhteinen hyväksyntä kattaa paljon sellaista uskonnollista toimintaa, jota monikaan ei hyväksy. Siitäkin huolimatta varpaidenhuljuttelukirkkokunnan perustamiseksi tarvittaisiin perusteluja uskonnonvapauslain perusteella: "Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin." Lain henki onkin siis se, että "jokaisen mielipiteellä on väliä, ainakin tietyissä rajoissa".

Monet ovat kuitenkin omaksuneet varsin vääristyneen muodon autenttisuuden etiikasta. Siinä minun mielipiteelläni on väliä, mutta muiden minujen mielipiteet ovat yhtä tyhjän kanssa. Paljon kaunaa jäisi kokematta, ylimielisyyttä elämättä ja rauhaa tulisi rakennettua, kun ymmärrettäisiin, että relatiivisuus on todella relatiivisuutta.

Markus Ojakoski