Olen usein harmitellut politiikan lyhytjänteisyyttä; Monesti tuntuu siltä, että puolueiden ohjelmat ja tavoitteenasettelu ulottuvat aina vain seuraavaan äänestyspäivään. Ministeriöjohtoisesti kyllä hahmotellaan yhteiskunnan tulevaisuutta esimerkiksi ilmasto- tai liikennepoliittisten silmälasien läpi, mutta puolueilta tuntuu puuttuvan rohkeutta – tai viitseliäisyyttä – ylisukupolviseen visiointiin.

Siksi tervehdin ilolla Helsingin Sanomien aloitetta laittaa kolmen suurimman puolueen puheenjohtajat kurkistamaan mielikuvituskaukoputkella edes kymmenen vuoden päähän. Melkein joutuu artikkelien lukijakin siristelemään silmiään, sen verran häikäisevältä näyttää lähitulevaisuutemme jokaisen puoluejohtajan maalaamana. Valo vaan kumpuaa itse kussakin kuvassa hiukan eri lähteistä.

Yhden pahan puuttuminen yhdistää jokaista tulevaisuudenkuvaa: Uusliberalismi ei kelpaa yhteiskunnan ideologiseksi perustaksi sen paremmin Urpilaiselle, Vanhaselle kuin Kataisellekaan. Hyvä niin, sillä pelkästään markkinavoimien käsissä maailmantalous on muuttunut jokaisen jalkojen alla upottavaksi suoksi, jolta kantavalle maalle suunnistaminen tulee vaatimaan ainakin hikeä ja kyyneleitä.

Kiikarin kääntyessä talouselämästä ihmisten elämään alkaa potentiaalisten pääministerien näkemyksistä löytyä eroja. Vanhanen johdattaisi suomalaiset kolmatta tietä kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa, jossa jokaisella on vapaus valita kulkemansa polut. Valtion tehtävä on lähinnä rakentaa reiteistä valoisia ja turvallisia, etteivät kulkijat eksy matkalla. Pahasti harhaan suunnistavia isoveli kuitenkin tarvittaessa ohjaa tomerammin. Matkaa tehdään yhteisvoimin, toinen toista tukien.

Kataisen sivistykselle ja kannustavuudelle rakentuva mahdollistajavaltio muistuttaa kovasti pääministerin luomusta – kokoomus keskustalaistuu kovaa vauhtia. Ruiskukan sinisessä Suomessa yksilö olisi kuitenkin ensisijaisesti oman apunsa varassa.

Urpilaisen haaveissa sen sijaan vahva valtio johtaa retkikuntaa nykyisestä yhteisvastuun yöstä luottamusyhteiskunnan syliin. Meidän ei enää tarvitse vaivata päätämme toisistamme välittämisellä tai liioilla valinnoilla. Valtio huolehtii kyllä sairaista ja yksinäisistä, lapsistammekin, ja viitoittaa jokaiselle lavean tien tasapuoliseen työelämään.

Toivottavasti saamme kuulla ja lukea tämänkaltaisia, mielellään kauaskatseisempiakin ajatusharjoituksia jatkossa useammin. Niiden pohjalta voimme paremmin arvioida kansanliikkeiden keulakuvien aivoitusten ja oman maailmankatsomuksemme yhteensopivuutta, ja olemme vaalipäivinä valinnanvalmiimpia. Niin, ja ainakin allekirjoittaneelle vapaus tehdä vaikeitakin valintoja on yksi elämisen isoista iloista.

Taru Savolainen
e2