Viikonloppu. Ei kuitenkaan ”mennääs taas”, kuten Martti Servon ja Napanderin kappaleessa vaan pikemminkin päinvastoin. Perjantai ja lauantai ovat kotosalla puuhastelua varten. Eilen teimme kotitöitä koko perheen voimin. Pyykkäämisen ja siivoamisen lomassa sain jälleen myös kokkausoppitunnin. Aidan äiti on varsinainen velho keittiössä! Kotiin palattua on syytä aloittaa kuntoilukuuri, etten joudu vaihtamaan koko vaatekaappini sisältöä kokoa suurempiin kuteisiin.

Olen hämmästynyt siitä, miten kotoisaksi tunnen oloni täällä huolimatta arkisiin asioihin liittyvistä, omista tottumuksista poikkeavista käytännöistä ja olosuhteiden erilaisuudesta. Nablustyyliseen pukeutumiseen olen tottunut helposti – pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet estävät kätevästi aurinkoa muuttamasta minua tomaatinpunaiseksi. Toiset tavat ovat vaatineet opettelemista. Muun muassa kahteen lempiasioistani, kahviin ja vesipiippuun eli argilaan, liittyy pitkä liuta kirjoittamattomia sääntöjä, joihin itsekin suhtaudun asiaankuuluvalla vakavuudella.

Ei niin paljon eroja ettei jotain yhteistäkin. Aidan kanssa olemme löytäneet yllättäviä samankaltaisuuksia muun muassa luonnonmukaisiin parannuskeinoihin ja rohtoihin liittyvistä perimätiedoista. Äitimme uskovat kummatkin vakaasti äiti Maan antimien parantavaan voimaan. Niinpä kumpaisenkin mustelmia on hoidettu kaalinlehtihauteella, haavoja ratamonlehdillä, flunssaa korvatulehduksineen valkosipulilla ja niin edelleen... Yhteistä on myös Suomesta tuttu kaupungin alkuasukkaiden aavistuksen verran alentuva suhtautuminen maalta muuttaneisiin tai muihin ”ulkopuolisiin” ja toisaalta Aidan äidin kanssa jakamani maalaistytön ylpeys juuristaan.

Lisää yhtäläisyyksiä löytyy vaikkapa työelämästä. Viime viikolla haastattelemani palestiinalaishallinnon ulkoasiainministeriössä työskentelevä virkanainen kertoi varsinaisen haastattelun lomassa kovin tutun kuuloisia tarinoita. Kolmen lapsen äiti painiskeli suomalaisten sisartensa tapaan työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen kanssa, pohti lastensa tulevaisuutta ja omaa jatkokouluttautumista. Palestiinalaishallinnossakin suuri osa rivivirkamiehistöstä on naisia ja miehet toistaiseksi istuvat johtajanpalleilla. Haastateltavani kuitenkin ennusti tilanteen olevan kymmenen vuoden kuluttua toisenlainen, sillä naiset ovat täälläkin nousussa. Kauniimpi sukupuoli on vahvoilla yliopistoissa sekä lukumäärällä että opintomenestyksellä mitattuna. Työelämän johtopaikkojen valloitus on hiljalleen alkamassa.

Kurkistus palestiinalaishallintoon virkisti myös muistikuvaa vallitsevasta hajaannuksesta. Fatahin johtaman Länsirannan hallinnon ja Gazassa valtaa pitävän Hamasin hallituksen välit ovat tällä hetkellä täysin jäissä – videokonferenssit Ramallahin ja Gazan välillä ovat muisto vain. Yhteisen sävelen löytäminen on kuitenkin ehdoton edellytys niin vakavasti otettaville neuvotteluille Israelin kanssa, valtionhallinnollisten instituutioiden kehittämiselle kuin palestiinalaisten päivittäisen elämän parantamiselle.

Tavallisen ihmisen elämänpiiristä työsarkaa löytyisi aivan perusasioista, terveydenhuollosta, koulutuksesta ja tie-, vesi- ja sähköverkostoista. Mutta milläs varoilla niitä kehität, kun talouselämä on epävarmoissa kantimissa, verojärjestelmä toimii vajavaisesti ja korruptiokin edelleen kukoistaa? Israelin miehityksen alla toimivan hallinnon ja instituutioiden rakentaminen on entistä työläämpää. Näille perustuksille on kuitenkin mahdoton kuvitella elinkelpoista itsenäistä valtiota.

Kumpi siis olikaan ensin, muna vai kana?

Taru Savolainen
e2