Viimeaikaisessa keskustelussa on ollut esille näkemyksiä, joiden mukaan vasemmistopuolueet ovat katkerien ihmisten puolueita ja että niitä äänestävät haluaisivat viedä jonkun muun mahdollisuudet menestyä. Vähemmän vasemmistolaisilla äänenpainoilla on taas todettu, että vahvojen pitää antaa kukoistaa, jotta he voivat vetää heikkoja mukanaan. Lopulta kyse voi olla oikeudenmukaisuuskäsityksestä.

Oikeudenmukaisuus voi olla sitä, että olioita kategoriassa X kohdellaan samalla tavoin. Siitä saatamme jopa päästä yksimielisyyteen. Mutta milloin kohtelu on samanlaista ja ketkä oliot kuuluvat samaan kategoriaan? Samalla tavalla kohtelu voi olla sitä, että kaikille saman verran, kaikille tarpeensa, panoksensa, tuotoksensa tai kykyjensä mukaan.

Samassa kategoriassa olemista ei ole sen helpompi määritellä. Ovatko kaikki ihmiset samassa kategoriassa vai onko ihmisiä jaettava eri joukkoihin? Ovatko esimerkiksi vahvat ihmiset ja heikot ihmiset omissa kategorioissaan tai matemaattisesti lahjakkaat ja kielellisesti lahjakkaat omissa, erillisissä kategorioissaan? Ja jos eri kategorioita muodostetaan, milloin niitä pitää soveltaa?

Selvennykseksi voidaan todeta, että eläinoikeuskeskustelussa käytetään hyväksi tätä oikeudenmukaisuuskäsitystä, joka on – kuten edeltä voi huomata – tekninen päättelysääntö. Esimerkiksi jos tietyillä eläimillä olisi vastaavankaltaisia tunteita kuin ihmisillä, niitä pitäisi yhden päättelijän mukaan kohdella samoin kuin ihmisiä, ainakin siltä osin kuin kategoriavalinta näyttäisi asiaankuuluvalta. Vastaavasti voidaan olla sitä mieltä, että eläinten ja ihmisten erot ovat siinä määrin merkittäviä, että ne eivät kuulu samaan kategoriaan. No, yhteiskuntamme on mennyt siihen suuntaan, että jossakin määrin eläimet kuuluvat samaan kategoriaan ihmisten kanssa. Tarpeetonta kärsimystä ei saa tuottaa keskikokoisille nisäkkäille.

Tästä on tarkoitus käydä selväksi, että oikeaa oikeudenmukaisuuskäsitystä ei taida olla muuten kuin ihmisten yksimielisyyden pohjalta. Eikä yksimielisyyttä näytä olevan politiikassa siitä, mitä tarpeiden, panoksen, tuotoksen yms. painoarvo pitäisi olla yhteiskuntaa linjatessa. Poliittinen järjestelmä kerää eri puolueiden kautta erilaiset painotukset yhteen ja niistä syntyy jonkinlainen kompromissi, joka heijastaa jollakin tasolla äänestäjien painotuksia. Universaali sosiaaliturva viittaa tarpeisiin perustuvaan samanlaiseen kohteluun. Kannustavuuskeskustelu taas siihen, että jotakin pitäisi jäädä ihmisille käteen tämän lisätessä panosta tai vaikka tuottaessa hyvin pelkän kyvykkyyden pohjalta.

John Ralwsin ajattelu tietämättömyyden verhoineen oli pyrkimys tehdä a priori kompromissi siitä, miten lähinnä taloudellinen hyvä pitää yhteiskunnassa jakaa. Hän katsoi, että olosuhteissaan tietämättömät ihmiset saattaisivat päätyä siihen, että heikompiosaisille taattaisiin mahdollisimman hyvä absoluuttinen tulo, mutta suhteellisia eroja sallittaisiin juuri siksi, että heikoimmassa asemassa oleva saisi enemmän (ei suhteessa, mutta absoluuttisesti). Kompromissi syntyy joka tapauksessa, joten siksi onkin erittäin mielekästä etsiä sitä älyllisen harjoituksen keinoin, kuten Rawls pyrkii tekemään.

Jotkut voisivat myös ajatella, että olisi perusteltua äänestää juuri sellaista puoluetta, jota etsisi parasta mahdollista kompromissia, ottaen ihmisten eri olosuhteista nousevat erilaiset oikeudenmukaisuusnäkemykset huomioon. Ihmisyhteisöissä on kuitenkin usein niin, että näkemykset polarisoituvat. Peruskoulukeskustelu toimii yleensä esimerkkinä tästä. Peruskoulu tarjoaa ihmisten taso- ja laatueroista piittaamatta samaa kaikille. Kuka lähtee asiaa arvostelemaan millään tavalla, tulee yleensä leimatuksi puhtaan tasoeron lisääjäksi, vahvojen yhteiskunnan haikailijaksi ja tasa-arvoisen yhteiskunnan romuttajaksi. Todellinen ratkaisu voisi kuitenkin olla muutos, joka mahdollistaa peruskoulun tarkoituksen epätasa-arvon vähentäjänä jatkossakin.

Suomessa peruskoulusta ja monesta muustakin asiasta keskustellaan jatkuvasti niin, että taloudellinen tehokkuus asetetaan reiluuden vastakohdaksi. Todellista tulevaisuusajattelua ei ole se, että mietitään miten heikompien ja vahvempien osat reilusti asetellaan, vaan sen miettiminen, miten yksittäisen ihmisen mahdollisuudet olla ajautumatta heikko-osaiseksi parhaiten taataan. Hyvää yhteiskunnallista kompromissia etsii se, joka kysyy miten saataisiin köyhät pois keskuudestamme, ei (vain) sitä miten heille saataisiin mahdollisimman iso tukipotti.

Yksikään ihminen ei ole saari ja meistä jokainen on perimän lisäksi ympäristönsä tuotos. Niinpä ratkaisu mitä todennäköisimmin löytyy juuri koulutuksesta. Leimautumismahdollisuuden vuoksi on kuitenkin ensin sanottava, että peruskoulu ja sitä ennen myös muut koulutusmuodot ovat jo muokanneet maailmaa niin, että mahdollisuuksien tasa-arvo on edistynyt. Ehkä kuitenkin on syytä uskaltautua miettimään, miten vahvistetaan edelleen tasa-arvoa.

Ihmiset ovat erilaisia kykyjensä suhteen. Eri kykyjen suhteen on tasoeroja, mutta myös laadullisia eroja jo lähtötilanteessa. Jotenkin peruskoulusta keskusteltaessa unohtuu, etteivät akateemiset taidot juuri ole sen isompi menestysmahdollisuus kuin muutkaan taidot. Voidaan jopa unohtaa se, että jotkut ovat toisia parempia oppijoita monista syistä (aiempi koulutus, elämäntilanne yleensä, muu kasvatus, luontaiset taipumukset...). Voitaisiin keskittyä siihen, että annetaan jokaiselle mahdollisimman hyvät jatkoedellytykset. Peruskoulun tehtävä on tuottaa perusopetuslain mukaan elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja. Koska nimenomaan sitä kautta on mahdollista parantaa jokaisen mahdollisuuksia, peruskoulu on tai ainakin voi olla keskeinen heikko-osaisuuden vähentäjä. Perusopetuksen sisällöstä on kuitenkin uskallettava keskustella ainakin kahdella rintamalla:

1) Onko niin, että kun liki kolmannes yläluokkien sisällöstä on reaaliaineita (maantieto, biologia, uskonto, historia ja yhteiskuntaoppi, fysiikka ja kemia), niin ovatko kaikki niistä väistämättä tarpeellisia kaikille? Monesti sanotaan, että koulu opettaa ennen kaikkea oppimaan ja silloinhan olisi sama, millaisia aineita opetettaisiin. Ei ole kuitenkaan tarkoitus mennä näin pitkälle, vaan keskustella siitä, että jos jotkut turhautuvat täysin tiettyyn ainevalikoimaan, miten se vaikuttaa heidän mahdollisuuksien tasa-arvoonsa?

2) Onko niin, että koulussa on tärkeämpi opettaa jotain muuta kuin aineiden oppisisältöjä? Peruskoulu onnistuu antamaan ihmisille sosiaalisia taitoja, joita nuoret itsekin pitävät elämässä pärjäämisen kannalta tärkeimpänä asiana, jonka koulussa oppii (Nuorisobarometri 2008). Entä tekemällä oppiminen ja yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan? Tarvitaanko elämässä sittenkin enemmän taitoja projektinhallinnasta toisten kanssa työskentelemiseen, kuin peruskoulun melko vähäistä reaaliainesisältömäärää?

Peruskoulu on koko yhteiskunnan tärkein resurssi mahdollisuuksien tasa-arvon takaamisessa, yhteiskunnan uudistamisessa taloudellisesti tehokkaaksi, mutta samalla sen muokkaamisessa inhimilliseksi ja reiluksi. Se saattaa olla keskeisin resurssi hyvään kompromissiin. Sen sisältöä on uskallettava pohtia ennakkoluulottomasti. Silleen jättäminen jättää tasa-arvon haaveeksi. Erilaisten tietojen ja taitojen tuottaminen niin, että jokainen saa oikeutetun osansa, on reilua peliä ja lisäksi se mitä todennäköisimmin edesauttaa tavoitteita tuottavasta yhteiskunnasta.

Markus Ojakoski