Ministeri Pirkko Mattila epäonnistui viime keskiviikon A-studiossa. Heikko esiintyminen sai aikaan ihmettelyä, ivaa ja iloa. Ministerin suoritus viihdytti some-kansaa ja vihreiden Ville Niinistöä, joka kertoi kollegan osaamattomuuden paistaneen studiovalojen loisteessa.

Poliitikot ovat osalle meistä pilkan kohde. He ovat kansallinen kusitolppa, kuten ex-kansanedustaja Hannes Manninen ilmaisi jo ennen nykyistä rähinäkulttuuria.

Kuva poliitikoista on vääristynyt. Vaaleilla valitut kansalaisten edustajat eivät ole halpamaisia. Heistä osa on vähemmän lahjakkaita, jollakin on velkaongelmia tai päihteet perheessä voivat haitata työntekoa. Vaikka kansanedustajat ovat koulutettuja ja hyvätuloisia, heistä valtaosa tuntee myös elämän nurjat puolet.

Hankaluuksista huolimatta edustajat jaksavat tehdä julkista työtään. Poliitikko voi mennä väsyneenä telkkariin takeltelemaan tai valita sanansa typerästi radiossa. Työhön kuuluu myös häpeäntunne, jopa itseinho mokauksen jälkeen.

Yksi jos toinen ministerille naureskeleva voi miettiä – jos empatiaan kykenee – miltä tuntuu koota itsensä julkisen epäonnistumisen jälkeen. Työminä voi olla palasina, eikä pilkka auta ihmistä yhtään.

Huono suoritus voi sisuunnuttaa ja pakottaa perehtymään, mutta yhtä hyvin se voi ohjata myöntämään: en sovi tähän työhön, saa riittää. Myös äänestäjät voivat armahtaa vaaleissa.

Päättäjiä kohtaan ei pidä olla hellätunteinen. Vallan ja vastuun saaneiden on tehtävä parhaansa ja toimittava luottamuksen arvoisesti. Jos poliitikko on itsekäs, laiska ja joukkuepeliin sopimaton, kansalla on oikeus tietää siitä. Siksi tarvitaan median valvovaa silmää ja terävää kynää.

Tämän ajan kummallisuuksia on se, että osalle äänestäjistä julkisuuden veijarit ovat sankareita. Jos poliitikko erottuu letkeillä lausunnoilla tai haukkuu muita, hänet huomataan. Hiljainen hyväntekijä on mitättömyys.

Riittääkö Suomen kehittämiseen se, että kloonataan polleimmat ja annetaan heille kunnolliset megafonit ja miljoona kanavaminuuttia? Tarvitaanko toisenlaisia?

Isänmaan kannalta olisi parempi, että julkinen tila ansaittaisiin muullakin kuin valovoimalla ja suorilla sanoilla. Osa äänestäjistä kaipaa pohdittuja ehdotuksia ilman liioittelua tai mutapainia.

Politiikkaan voitaisiin kopioida idea journalismista ja perustaa julkisen sanailun neuvosto. Se olisi alan itsesääntelyelin, jonka arvioitavaksi vastuulliset vaikuttajat itse hakeutuisivat.

Eri puolueiden arvostetuista entisistä kansanedustajista ja muista viisaista koottu raati voisi palkita vuosittain kunniamaininnalla ne, jotka ovat toimineet työssään kansanvaltaa kunnioittavasti ja kohdelleet työkavereitaan reilusti. Ehkä tarpeen olisi myös keltainen kortti, jota vilautettaisiin niille, jotka ovat liukumassa tanssiin oman napansa ympärillä. Pelkästään raadin perustaminen voisi vähentää törkyilyä.

Osa tutkijoista mainostaa, että riitely on demokratian ydintä, ja osalle päättäjistäkin nujakointi on lempilaji. Näin sopii ajatella, mutta vastuullista on miettiä politiikkaa myös arimpien suomalaisten kannalta. Osa haluaa draaman ja taistelun tilalle keskustelua, jossa kuuluvat hiljaiset, epävarmatkin äänet.

Seminaarisalien eturiveissä eivät aina istu lahjakkaimmat. Osa heistä ei uskalla edes ulkoa sisälle, mutta juuri heille politiikka voi olla enemmän kuin pilkkaviihdettä ja kisailua julkisuudesta. Heillä voi olla uutta ymmärrystä ja ideoita siihen, miten yhteisiä ongelmia ratkaistaan.

Mediapersoona Tuomas Enbuske lausui Anna-lehdessä, että ylilyönnit ovat hyväksyttäviä sananvapauden nimissä. Asiaa kiistämättä voi kysyä, miten tuossa ajattelussa toteutuu arkojen sananvapaus - niiden, jotka kavahtavat kärjistyksiä ja varovat varmojen tuomioita.

Yhdenvertaisuutta koetellaan silloin, jos rohkeat vievät hapen muilta ja saavat asemia vain keksimällä puheenaiheita. Demokratian mittapuita ei pidä valita äänekkäimpien ehdoilla.

Erityistä vahinkoa tehdään, jos mölinäkulttuuri polkee nuoria ja antaa heille väärän käsityksen yhteisten asioiden hoitamisesta. Jo nyt iso osa nuorista kokee suurta maailmantuskaa ja huolta tulevaisuudesta. Jos julkisuuden jättiläiset markkinoivat päättäjien pahuutta – pönkittääkseen omia tavoitteitaan – he sortuvat heikompien hyväksikäyttöön.

Kokemus on latistava myös silloin, kun kehäkettu kopioi sumeilematta noviisin ajatuksia. Lähdemerkintöjä ei tarvita, kun moraali joustaa.

Suomi ei ole valmis, korjattavaa riittää. Juuri siksi on viisasta vaalia monipuolista yhteiskunnallista keskustelua. Siihen ei pystytä, jos politiikan työmaalla ainoa väline on kirves kiivaan kädessä.

Teksti on julkaistu Kalevan vieraskolumnina 8.5.2018.