Paavo Lipposen muistelmien kolmas osa julkistettiin tällä viikolla. Arvosteluja luettuani ajauduin miettimään ammattipoliitikon vastuuta.

Lipposen pääministerikaudella Suomi vietiin EU:n ytimiin, ja talous lähti nousuun. Jättityöttömyys taittui. Mitä vastaava onnistuminen vaatii politiikan ammattilaisilta nyt?

Ensimmäinen asia on johdonmukainen, tunnistettava linja: tekemisen pääotsikko pitää olla tiedossa ja kansalaisille ymmärrettävä. Lipposella oli kykyä asettaa tavoitteita. Jälkeä syntyi sillä seurauksella, että ”Lipponen on ollut omassa puolueessaan ja muutenkin enemmän kunnioitettu kuin rakastettu”. Näin luonnehti Saska Saarikoski Hesarissa.

Nykyisin moni ammattipoliitikko säpsähtelee kaikkea somessa liikkuvaa. Katse ei yllä omaa kännykkää kauemmaksi, ja keskittymiskyky on olematon. Lyhytnäköisyyttä ja vastuuttomuutta on kaikissa puolueissa. Suomeen tarvitaan poliitikkoja, jotka tekevät työtään, kestävät provokaatioita ja esiintyvät johdonmukaisesti (esimerkiksi ulkoministeri Elina Valtosesta voisivat muut ottaa mallia).

Toinen aikamme helmasynti on pessimismi. Tilanne on kiistatta kamala – Trump sekoitti läntisen maailman tasapainon, ilmasto lämpenee, ja viattomien tappaminen jatkuu Ukrainassa ja Gazassa. Silti poliitikkojen pitäisi luoda toivoa ja tekemisen intoa maahamme.

Ihmetellä täytyy esimerkiksi sitä, miten osa poliitikoista moittii datakeskusinvestointeja – ikään kuin Suomen olisi näillä talousluvuilla vara olla nirppanokka ja poimia vain parhaita omenoita puusta. Viimeisimmän Nuorisobarometrin mukaan nuorten tulevaisuususko on heikentynyt roimasti. Tässä tilanteessa emme voi sanoa heille: odotelkaa, että keksimme seuraavan Nokian.

Suomalaisilla on realiteettien tajua. Siksi poliitikot voisivat puhkaista kuplansa ja myöntää: nyt pitää yhdessä tehdä kaikkemme sen eteen, että ihmiset saavat töitä ja palveluista voidaan pitää kiinni edes säällisellä tasolla. Rakkauttamme eivät ansaitse löysiä puhuvat huijarit, vaan vastuunkantajat.