”En halunnut tehdä työtä tehtaassa enkä nakkikioskissa, en halunnut olla kuin äitini tai isäni, en niin kuin kaverit tai heidän vanhempansa. En halunnut olla kännissä enkä halunnut miestä, joka lyö.” Näin on kuvannut nuoruuden suunnitelmiaan kirjailija Susanna Alakoski.

Sikalat-kirjassaan hän kertoo siirtolaisperheen elämästä 1960- ja 1970-lukujen Ruotsissa. Rumaa oli enemmän kuin kaunista, mutta yhteiskunnan tuella pääsi repaleisista oloista pois.

Presidentti Tarja Halonen on kertonut lapsuudestaan sotienjälkeisessä Helsingissä. Elämä oli niukkaa, mutta kotoa kannustettiin koulutielle. Lapselle haluttiin hyvä tulevaisuus.

Liki satavuotiaaksi elänyt isoisäni kulki lapsena polkua, kun tietä ei ollut. Elämän päättyessä Suomi oli EU:ssa ja internetissä.

Menestystarinoita löytyy itse kunkin suvusta. Pohjolaan on luotu ainutlaatuiset puitteet hyvälle elämälle. Peruskoulu, maksuttomat tutkinnot ja opintotuki ovat tasa-arvon takeita. Eläkkeet turvaavat vanhuutta, mutta samalla ne vapauttavat nuoret omaan elämään. Haaveita saa olla ja niitä voi toteuttaa.

Kaunista isoa kuvaa ei liikaa juhlita. Suomessa pikemminkin alleviivataan epäkohtia ja ahdistutaan joukolla.

Vaalien alla tämä korostuu. Osumia tulee vähän, kun yrittää löytää ehdokkaita, joiden ajattelussa yhdistyvät optimismi ja asiaosaaminen. Ikään kuin politiikka olisi tuomiopäivän saarnaa.

Ongelmia riittää. Huoli lapsista ja ilmastonmuutos saavat hetkessä kyynelkanavat auki. Kauheuksien poistaminen on kuitenkin toivotonta, jos ahdistuspuheella syödään viikko toisensa jälkeen ihmisten voimia.

Osa saa tarmoa syöksyvistä ennusteista, mutta iso osa kansasta sulkee korvansa huonoilta uutisilta ja elää kuin ennenkin. Jos ongelmia halutaan ratkaista, tarvitaan joukkovoimaa, joka on enemmän kuin huutovoimaa. Suomessa on osattu yhteisvoimin pitää paha loitolla, ja samaa henkeä tarvittaisiin nyt.

Todennäköisesti edessä on jälleen neljä vuotta, jolloin pääministeri joukkoineen yrittää tehdä päätöksiä, mutta kauden lopussa aikaansaannokset näyttävät valjuilta ja vahingoniloa riittää. Toisinkin voisi käydä.

Vastuu päätöksistä on poliitikoilla, mutta heidän työtään voidaan hitusen helpottaa, jos tyrimisten ohella huomataan edistysaskeleita. Päättäjät eivät kaipaa hivelyä, mutta sekä tutkijoilta että toimittajilta on lupa odottaa ideologisen sumeuden sijaan objektiivisuutta. Yhtä lailla pitäisi olla herkkyyttä huomauttaa, jos kollega sortuu vihjailulla tai irvailulla tapahtumien vääristelyyn.

Epäpätevät, pilkan makuiset yleistykset ovat aikamme valeuutisia. Niitä jakelevat ovat poliitikkojen rinnalla vastuussa, jos demokratia muuttuu aikuisten leikkikentäksi. Päätöksentekokyvytön yhteiskunta ei naurata ketään.

Naiiviksi leimautumisen uhallakin toivon, että seuraava vaalikausi on lahjakkaiden ja vastuullisten poliitikkojen esiinmarssi. He eivät ole propagandakoulun kasvatteja, mutta sitäkin viisaampia ja tulevaisuussuuntautuneempia. Heille on tarjolla paikka oikaista puolueidensa ja eduskunnan ryhtiä – valiokuntatyöllä leikittelystä ei voi tulla tapa.

Keskitasoa paremmat poliitikot perehtyvät, osaavat neuvotella ja paineidenkin keskellä perustella ratkaisuja. He kykenevät rakentamaan kompromisseja ja kestävät, kun joku keksii nimittää niitä lehmänkaupoiksi. He näyttävät, että politiikka voi olla nyrkkitappelua fiksumpaa.

Toivottavasti seuraavat vastuunkantajat siirtävät politiikan törmäyskurssilta sovinnolliselle tielle, jota ennen heitä kulkivat sorsat, virolaiset, saariset ja muut. Suomi ansaitsee edustajat, jotka pystyvät yhdessä kauaskantoisiin päätöksiin ja tekevät sen niin, että kansalaisten luottamus säilyy.

Häivähdyksiä paremmasta on nähty. Päättyvällä vaalikaudella tiedustelulait saivat tukea yli puoluerajojen eikä asialla pahemmin pelattu. Myös päätös kivihiilen käytön lopettamisesta on kannustava, kunniakas osoitus yhteistyöstä ja sukupolvien yli ulottuvasta vastuusta.

Jos puolueiden puheenjohtajista kukaan ei kykene kansalaisia yhdistäväksi pääministeriksi, tehtävään kannattaa nostaa nuoremman polven lahjakkuus. Eduskunnan ulkopuolistakaan pääministeriä ei kannata julistaa mahdottomaksi. Mauno Koivisto onnistui siinä roolissa kohtalaisesti.

Maailman pahimmissa kriisipesäkkeissä vuosia työskennellyt sairaanhoitaja Hanna Majanen toivoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ihmiset osaisivat arvostaa enemmän Pohjoismaiden vakaita oloja ja julkisia palveluita. Majanen ei kannusta murehtimaan enemmän, mutta auttamaan hän kannustaa.

Itse kukin voi tehdä pieniä tekoja yhteiseksi hyväksi. Päättäjiltä äänestäjän kannattaa vaatia reilusti enemmän. Umpiperät on nyt nähty.